29.10.2014

Garlic bread

Alkuruokalautasella muutama meikälle uus löytö: 




 

Vaikka juuri viime postauksessa heitinkin pöydälle lämppäreitä, jatketaan hiilihydraattitrippejä leipäjalostuksen pelottavassa maailmassa. Pelottavan siksi, etten ranskista muuten syö, mutta garlic breadina se on ihan hitti. Ai mutta syönpäs: köyhät ritarit, nami.

En ole tähän ohjeeseen varmaan missään törmännyt, joten pakkohan hyvyyttä on laittaa jakoon. Ensimmäisen kerran garlic bread ui housuihini muutama vuosi sitten Pizza Hutissa, siitä lähtien kyseinen leipä on kuulunut hyvinkin säännöllisesti ruokapöytääni. Nykyään lähinnä tiputtelen sitä housuilleni. Kauneus on jälleen yksinkertaisuudessa: muutama viilto, kääräisy, pari-kolme raaka-ainetta, uuni. Mitä muuta mies voi haluta?! Ai joo, satsuman. Garlic breadin parhautta on myös se, että se käy lähes pöytään kuin pöytään.

Yleensä olen valmistanut garlic breadin leikkaamalla ranskiksen viipaleiksi, voidellut toisen puolen ja heittänyt väleihin reilusti valkosipulisiivuja. Käärinyt folioon, uuniin ja valmista. Aika uunissa saa olla kohtalaisen pitkä, reunoista pitää tulla rapsakoita ja väriäkin saisi hieman ottaa. Valioltahan tuli juuri uusi valkosipulilla maustettu voi, menee muuten ihan törkeän hyvin tähän. Tuossa on kuitenkin erittäin rehellisiä valkosipulipaloja mukana. 

Ja miksi kutsun tätä nimellä garlic bread enkä valkosipulileipä? Emmää tiädä, kuhan kutsun, ahventa en.



Garlic bread

1 ranskanleipä
valion valkosipulista voita
veitsi
foliota
uuni

Ohjeet jo tossa ylempänä tulikin, ei sen kummempaa. Paitsi että jos on grillivastukset, niin ne päälle ja paketti alle. Muttei haittaa vaikkei olisikaan. Ja koska kyseessä on voi, on se hieman kovempaa, eli kannattaa hieman antaa pehmentyä.  Ja viimeksihän näitä napostelin feta-punajuurisalaatin, tsatsikin, väkevien katkarapujen ja oliivien kanssa. Joo oli aika valkosipulista mutta taas ihan pommihyvää.



22.10.2014

Lämppärit

Seuraava ohje toimikoon lähinnä muistutuksena. Joskus hyvät asiat tuppaavat vaan unohtua, itselläni oli monen vuoden tauko.

Sarianna nimittäin kyseli sähköpostilla, onko minulla jotain suosikkijuttuja, mitä tulee lämppäreihin eli siis lämpimiin voileipiin. No on. Ja vielä isommin näistä tykkää 5v pikku-ukkoni, joka kuvassa onkin juuri saanut satsin lähes valmiiksi. Usein lämppäreitä syödään saunan jälkeen ja sitten vielä aamupalaksi, jos on käynyt hyvä tuuri ja jäänyt jotain. Harvoin on.

Ja hei: ottakaa lapset mukaan tekemään näitä, kuten kaikkea muutakin kivaa, mitä keittiössä valmistuu.



Lämpimät leivät (3:lle)

paahtoleipää (pellillinen viipaleita)
oivariinia
makeaa sinappia
tonnikalaa
oreganoa tai pitsamaustetta
ananasrenkaita
tomaattia
juustoa

Voitele leivät ensin oivariinilla, sitten vielä sinapilla. Kokoa muut aineet päälle ja vuoraa juustolla. Laita 225 uuniin n. 5-7 minuutiksi. Älä polta, kärähtävät pian. Ja koska meikästä on kyse, leivän päälle voi laittaa vielä ketsuppia, majoneesia, voileipäpikkelssiä ja kaikkea muutakin mahdollista hassua, jotta saadaan hyvä tårta på tårtan.


20.10.2014

Snackistan: löytöretki Lähi-idän keittiöihin

Katuruokaa, mezejä, makeita jälkkäreitä, tahnoja, lihavartaita, makeita hedelmiä, hiukopaloja. Jo kirjan kansi on tyrmäys ja räjäyttää. Snackistan: löytöretki Lähi-idän keittiöihin, on Sally Butcherin toinen keittokirja. Kirkkaat värit, hedelmät ja huimat mausteet pystyy näkemään, maistamaan ja kokemaan. Kurkumaa, kanelia, inkivääriä, chiliä, korianteria, sinapinsiemeniä, sahramia, rusinoita, taatelia. Voi jehna.

Oma keittokirjojen selailu on nykyään kovasti painottunut inspiroitumiseen erilaisista kasvis-/kalajutuista ja lisukkeista. Toisaalta pätee myös, mitä pöllömpi sitä varmemmin meikä tarttuu. Tässä eräänä helmenä on selkeästi harissapopcornit. Toki luen myös lihahässäkät läpi, ettei mitään hauskaa pääse vahingossakaan ohi. Snackistaniasta löytyy vaikka mitä mielenkiintoista. Heittelenpä tässä ilmoille muutaman, joihin aion lähemmin tutustua: 
  • Paahdetut sitruuna-sahramimantelit
  • Inkiväärillä ja garam masalalla maustetut punajuuret
  • Happomarja-katkaravut linssien kera
  • Kananmaksaa ja granaattiomenakastiketta
  • Turkkilainen kahvi-jugurttikakku


Suosittelen ehdottomasti Snackistania. Must.

Suomennos Nina Mäki-Kihniä
ISBN 978-952-254-195-6
1. painos 2014
208 sivua
Kustannusosakeyhtiö Moreeni

Kyseistä kirjaa lueskelin musiikin huutaessa, rentouttavaa. Nämä eivät mitenkään liity Snackistaniin, mutta alkupalana nekin toimivat ei meze- vaan muzalautasella.





17.10.2014

Syyskuun 2014 tuoteuutuuksia

Valio on singauttanut markkinoille muutaman mielenkiintoisen tuotteen. Heti kärkeen Polar Leppäsavu, joka sai ilmestyessään täyden huomioni. Tiedättehän Kippari-savujuuston, jonka makua on hankala, sanoisin jopa mahdoton päihittää - ehdoton suosikkini savumarkkinoilla. Sinänsä nämä juustot eivät ole yhteismitallisia, Kippari on sulatejuustoa. Vaan ovathan, molemmat tungetaan kurkusta alas ja energiansaannin turvaamisen lisäksi fiilistellään makuja. Leppäsavu on mielestäni ehdottoman onnistunut juusto. Kun Kippari iskee suoraan ytimeen, Leppäsavua saa odottaa, se on hienostuneempi. Kipparin olemassaolon tarkoitus on herkullisen kasvishampurilaisen välissä, Leppäsavu on parhaimmillaan leivällä. Tein juuri herkkusämpylöitä, joiden päälle heitin vielä satsin kurpitsansiemeniä. Väliin Polar Leppäsavua ja tomaattia. Iltapala. Uuh. Myös pakkauksen ulkoasu vetoaa.



Tuoteuutuuskeskusteluissa on ristiriitaisen epämääräistä kohinaa herättänyt Valion sitruunainen voi. Olen kysellyt siitä niin ammattilaisten kuin kotikokkien kommentteja ja mielikuvia. Ensimmäinen ajatus on ollut epäilevä: miksi sotkea sitruunaa, kun sitä saa niin helposti muutenkin mukaan. Myönnän, sama juttu itsellänikin. Uutuuden takana on tuotekehityksen Annamari Jukola, Valion voi- ja leviteteknologian osaston tuotekehittäjä. Tunnetaan myös HS:n Yummy Baker -blogin herkuttelijana. Sitruunaisen voin ideana on tarjota selkeitä makuja, joista heti tunnistaa, mitkä ovat kyseessä. Tarkoituksena on myös pysyä erossa maustevoimaisesta mielikuvasta. Bloggaajat ovat paljon hehkuttaneet kyseistä voita sopivaksi muikkujen tai silakoiden paistamiseen. No ei bloggaajia kannata uskoa, ne nyt kirjoittelevat mitä mieleen tulee ja sitäkin, mitä ei edes tule. Toteaisin vielä, että Valion sitruunalla sivallettu voi on aivan erinomaista esimerkiksi muikkujen tai silakoiden paistamiseen. Suosittelisin pitämään esimerkiksi mökin jääkaapissa vakiovarusteena, ajoittain sitruunat pääse loppumaan ja silloin ei hymyilytä. Voisin nähdä tätä voita käytettävän myös keväisten parsojen kuohuviini-voikastikkeessa tai lähes yhtä keväisissä vappumunkeissa. Ken söi kevätvoin, tuumasi Barbie ja oli möttänänä. Niin ja sitruunaisen voin rinnalla kulkee myös valkosipulilla maustettu versio.


Hit me baby one more Dajm. Vielä haluaisin lietsoa ruokahaluja Mustaleimalla. Tämä on toteutettu raasteen muodossa ja polkkakeitiössä sille on löydetty kovaa käyttöä. Raastekokoa voi olla isoa ja pientä, tässä se on ehdottomasti pientä. Siis vähän kuin parmesaaniraastetta, tiedätte kyllä. Ja mistä tulikin mieleeni, Mustaleimalla voisi korvata pastan päällä parmesaanin. Ja niin sillä voikin. Mustaleima ei suinkaan ole mauton juusto, vaan juuri sopivan voimakas mutta kuitenkin tasapainoinen antamaan pastalle kyytiä. Olen tätä jo viskonut useampaan pastaan, parhaiten on toiminut kirsikkatomaatti-pestopastassa. Ja vaikkei Mustaleima-raastetta sattuisi olemaankaan, tuota pastaa kannattaa silti tesmiä, se on yksinkertaisuudessaan ja maukkaudessaan eräs katsotuimmista ohjeistani. Myös sikurirouskujauheella terästetty orakaspasta tykkäsi erittäin paljon Mustaleimasta. Pisteenä P:n päälle nakkasin tätä hienoa juustoa vielä patonkien päälle ja myös siinä löysi paikkansa. Kuulin vierestäni sanottavan, että leivän päälle on ihan turha mitään mietoa juustoa laittaa, vaan siinä tarkoituksessa juustossa pitää olla luonnetta, mojoa. Mustaleimassa on mojoa. 


Sateenkaaren värit ei ole kannanotto. Eikä siinä edes ole sateenkaaren värit. Enkä juurikaan ole kantaaottavainen, mutta silti satinkutia Grahn-Laasoselle, tiedät kyllä mistä, mutta ystävällisesti hyppää silti suohon (tämä kommentti ei edusta Valion kantaa, vaan on kirjoittajan oma näkemys).


Tämä kirjoitus on tehty (suurilta osin) yhteistyössä Valion kanssa.

16.10.2014

Hienompi kalaliemi

Harvemmin porukka jaksaa kalaliemiä keitellä, vaikea ymmärtää miksi. Kunnon liemi on kuitenkin herkullisen keiton pohja. Hyvä puoli liemessä on, ettei siihen minimissään tarvi kuin perkeet, hieman juureksia ja mausteita. Perkeet ovat satunnaisia, mutta muita aineita löytyy useimmiten kaapista. Jos hieman haluaa kikkailla ilman isompaa vaivaa, voi liemeen käyttää myös vaikkapa sitruunaa, fenkolia, valkkaria, neilikkaa ja tähtianista. Kalaksi suosittelen ahventa, kuhaa, turskaa, haukea. Punaisesta rasvaisesta kalasta ei tule niin hyvää lientä.

Viimeksi keittelin hieman isomman satsin pakkaseen. Hyvä niin, hieman vaatelias koiraisa karvaeläin ei huonoina hetkinään suostu ruokaansa syömään ilman herkkulientä. Ei varsinkaan silloin, kun on vatsa kipeä. Viimeksi en päässyt kalaliemistäni nauttimaan lainkaan itse, tuo säälimätön peto veti kaiken antaumuksella kuola valuen.



Hienompi kalaliemi (reilu litra)

1 kg valkoisen kalan perkeitä (poista päästä kidukset)
oliiviöljyä
1 sipuli
1 porkkana
½ fenkoli
1 dl kuivaa valkoviiniä
1½ l vettä
puolikas sitruuna kuorittuna ja isosti kuutioituna
tillin- ja timjaminoksia
2 laakerinlehteä
5 maustepippuria
3 valkopippuria
2 mausteneilikkaa
30 g karkeaa merisuolaa

Pilko sipuli, porkkana ja fenkoli isoiksi reiluiksi kuutioiksi ja freesaa hetki oliiviöljyssä. Lisää loput aineet, kiehauta ja kuori vaahto. Anna liemen kiehuilla hiljakseen 20-25 minuuttia. Sihtaa liemi siivilän tai harson läpi. Säilyy jääkaapissa muutaman päivän, pakkasessa muutaman kuukauden.

13.10.2014

Lehtokotilot ruuaksi

Vielä ehtii, etanat eivät ole vaipuneet horrokseen. Vaikka olenkin varovainen tallaaja, kuulen iltaisilla koiralenkeillä erinäisiä rasahduksia tohvelieni alla, mistä tiedän lehtokotiloiden olevan vielä tyrkyllä. Talven nuo veitikat viettävät lumen ja karikkeen alla ketkumaisesti kehittäen pakkasnestettä vedestä, mikä mahdollistaa selviytymisen hyvinkin kylmistä säistä.

Toiseen suuntaan kumartaa, toiseen pyllistää. Toisen ilo, toisen riesa. Lehtokotilot ovat puutarhojen kiusa ja niistähän ei meinaa päästä eroon millään. Ehdotankin, että käymme ekologiseen sotaan ja koitamme torjunta-aineiden sijaan hävittää kotiloarmeijat syömällä. Ihan vaan sen takia, että sain kotiloita, joiden nautiskelu toi euforian, joka oli jopa parempi kuin nonstop unilääkkeiden syönnistä aiheutuva tila. Vaikka en Polkkapossun vieraskynään saanutkaan kaikkien kotiloiden äitiä ja etanoiden Forresteria, suostui hän kuitenkin kertomaan jippojaan. Homma menee siis jotensakin näin.

  1. Kerää etanat ja huuhtele ne pikaisesti suihkun alla. Hyvänä astiana toimii vaikkapa iso lävikkö tai rynnäkkökori. Uutena kotina toimii vaikkapa muuttolaatikon kokoinen muovilaatikko, pääasia että kodissa on kansi, joka estää karkumatkat. Jos haluat nauttia stressittömästä etananlihasta, rakenna kotiloille laatikkoon miniatyyrimaailma. Tähän voi tehdä vaikkapa leikkikentän, jossa on liukumäki tikkaineen ja pieni mukava keinu. Olen kuullut myös kiipeilytelineitä rakennettaneen.
  2.  Syötä kotiloita noin viikko. Voit kehittää laatikkoon jonkin syöttöalustan, esimerkiksi peltipurkin kannen. Ruuaksi kelpaavat esimerkiksi vehnäjauhot tai kauraleseet. Pääasia, että paska lentää ja ukulele soi. Kun uloste alkaa olla täysin valkoista, eli lähinnä pelkkää vehnäjauhoa tai kauralesettä, on aika lopettaa ruokkiminen. Nyt etanoiden pitää paastota pari päivää.
  3. Siivoa paikat joka päivä. Ota kotilot taas esimerkiksi lävikköön ja suihkuta kunnolla. Siivoa myös samalla laatikko paskoista. Rakenna uusi liukumäki, jos vanha on vaurioitunut tai kakan peitossa. Etanat pitää muutenkin kosteasta, joten muista suihkuttaa niitä suihkupullolla laatikossakin ollessaan useita kertoja päivässä. Pitää mielen virkeänä, liikkeen nopeana ja lihan mureana.
  4. Heitä kuolleet kotilot pois. Vaikka kyseessä onkin ekologinen vaihtoehto, on ihminen kaikissa omnipotensioissaan nilviäiselle julma ja keittää sen seuraavaksi elävänä.
  5. Keittovesi saa olla runsas, mutta pitää huomioida, että tässä(kin) vaiheessa lima liikkuu. Valitse siis mielellään iso kattila, voit lisätä keittoveteen myös inan etikkaa. Keitä reilu viisi minuuttia, kuori limainen vaahto pois ja laita etanat äkkiä lävikköön kylmän veden alle. 20-30 kappaletta menee samassa kattilallisessa, mutta jos on enemmän tavaraa hoida tämä vaihe useammassa kattilassa/satsissa. Lehtokotilot ovat yleensä lihamäärältää aika pieniä, joten sinulla luultavasti on niitä hieman enemmänkin.
  6. Nyt tuleekin mielenkiintoinen vaihe, lihat pitäisi irrottaa jotenkin koteloistaan. Usein mainitaan, että hammastikku olisi tähän hyvä väline, mutta tuo on kateellisten panettelua. Nimittäin kateellisten, jotka eivät omista virkkuukoukkua. En kuullut sanottavan, että virkkuukoukullakaan homma olisi iisipiisi, mutta käsittääkseni kuitenkin hallittavissa. Ja aina voi rikkoa kuoren, jos alkaa pahasti sapettaa. Taikasana on kuitenkin poistaa nilviäinen kierteen suuntaisesti hellästi räpläten. Tämän jälkeen etana pitää panna makoilemaan suolapedille, johon sitten viimeinenkin lima imeytyy.
  7. Keitä etanoita seuraavaksi noin tunti. Heitä kattilaan hyvää liha- tai kasvislientä, valkoviiniä ja valitsemiasi yrttejä.
  8. Kaikki hyvin, etana on valmis käytettäväksi siinä missä parempikin purkkiescargot. 
Lehtokotilon maku on erittäin hieno. Rehellisesti sanon, että hakkaa mennen tullen purkkietanan. Etanat tarjottiin minulle etanapannusta hyvän maalaisleivän ja viinin kanssa. Ihan täydellistä, hauska idea oli vielä vertauskohdaksi tehdä annos muuten samoilla raaka-aineilla mutta käyttää purkkietanoita. Varmaan jo arvaatte, kumpi oli parempaa. 



Lehtokotilopannu

lehtokotiloita
sipulia
valkosipulia
voita
aurajuustoa
tuoreita yrttejä esim. timjamia ja persiljaa

Kuullota pilkottua sipulia ja valkosipulia hetki pannulla. Sekoita voin, aurajuuston ja tuoreiden yrttien kanssa. Kipota etanat koloihin ja heitä tahna päälle. Paahda uunissa 200 asteessa noin 10 minuuttia. Tarjoa hyvän vaalean leivän ja viinin kanssa.


9.10.2014

Pihlajanmarja-omenahillo

Sen verran mahtipontinen mekkala oli tilhien ja rastaiden toimesta lähipihlajoissa, että päätin kerätä ainakin vähän marjoja talteen. Etteivät nyt ihan kaikkia vie ja makaile ympäriinsä käyneistä päihtyneinä. Muistan vieläkin vuoden, jolloin kuvittelin apokalypsian alkaneen toteuttaa itseään, kun sadat tilhet makasivat joko kuolleina tai täysin kännissä ympäri mantuja.  Pelottava näky.

Testimielessä keitin ihan pienen satsin hilloa, josta tulikin ihan älyttömän hyvää. Olen sitä vedellyt useana aamuna kaurapuuron päällä pienen ison voisilmän seurana. Voisilmällä en tarkoita aamupalapöydän toisella puolella istuvaa henkilöä, vaikka tuo aika rasvaista juttua välillä vetääkin. Eikä pahaa ollut paahtoleivälläkään aurajuuston kyydissä.

Tässä ohjeessa pihlajanmarjojen kuoria ei siivilöidä pois, vaan annetaan mennä rennon maanläheisesti. Mutta ota toki siivilä käteen, jos siltä tuntuu. 

Anekdoottina vielä: pihlajissa on eroja. Pyöräilin pitkin aurajokista rantaa ja maistelin vajaat kymmenen puuta läpi. Sieltä erottui selkeä suosikki, joka toki oli hapan, mutta sopivasti. Ja kun pakkanen ei ollut vielä päässyt marjoja puremaan, laitoin ne pakastimeen pariksi päiväksi.

Ohjeessa suositaan hunajaa, sillä sokeri on pahasta. Sen verran erehdyin pimeän puolelle, että koska en ollut varma, jaksaako omenan pektiini hyydyttää hilloani, rykäisin siihen muutaman hilloavan sokerihelmen.


 Pihlajanmarja-omenahillo

1 rkl vettä
3-4 dl pihlajanmarjoja perattuna
3 dl omenoita pieniksi kuutioituina ja kuorittuina
1 kanelitanko
1 rkl jaloviinaa
2 dl hunajaa
3/4 dl hillo-marmeladisokeria (dansukker)

Poista ylimääräiset nöyhdät pihjanmarjoista ja huuhdo. Laita vesitilkka kattilan pohjalle, kiehauta ja lisää pihlajanmarjat. Anna muhista viitisen minuuttia. Lisää omenakuutiot, kanelitanko, jaloviina, hunaja ja hillo-marmeladisokeri. Anna muhista vielä n. 10 minuuttia. Poista tanko. Kaada kuumaan, steriloituun lasitötteröön ja malta antaa tekeytyä hilloksi.


2.10.2014

Tomaatti-mozzarellasalaatti

Pari yötä sitten seilailin pitkin Napolin katuja ja päädyin istumaan trattorian terassille rauhalliselle sivukujalle. Turisteista ei ollut tietoakaan, vain paikalliset tiesivät paikan. Kaksi vähähampaista pappaa pelasi dominoa viereisessä pöydässä. Trattorian omistaja kävi täydentämässä lihavarastojaan viiksekkäällä lihakauppiaalla ja saapui takaisin ravintolaansa muovipussit täynnä prosciutto crudoa - heräteostoksena oli näköjään napannut mukaansa myös viikunoita. Näistä saisi hyvän alkuruoan mietin ja tiesin niiden varmuudella olevan antipastien joukossa.  Hieman kulahteneet puutuolit jaksoivat vaivalloisesti kitisten vielä kannatella minua, keikkuva pöytäkään ei haitannut. Punavalkoruutuinen pöytäliina, valkosipuliköynnös sisälle johtavan oven päällä, Ti amo matta testa di cazzo Italia. 

Sitten mieletön ahaa-elämys, airamin energiasäästölamppu syttyi hitaasti mutta varmasti: Tarjoilija toi pöytääni tomaatti-mozzarellasalaatin, joka oli kylvetetty mukavassa määrässä oliiviöljyä, päällä sopiva silaus basilikaa. Oven vieressä lepatteli Il tricolore. Juuri tällöin ymmärsin, että ehkä Italian suosituimman salaatin värit ovat täsmälleen samat kuin Italian lipussa. Mahtaako tämä olla sattumaa?!


Itse asiassa vuoteen 2006 asti tämä piti vielä paremmin paikkansa. Siihen asti lipun värit määriteltiin virallisesti loistavan vihreäksi (basilica), maidonvalkoiseksi (mozzarella di bufala) ja tomaatinpunaiseksi (pomodoro). Nykyään värimääritykset ovat saniaisenvihreä, kirkas valkoinen ja liekinpunainen. Surkea muutos.

Vinkki: vaikka näyttäisi siltä, ettei parvekkeella tai ulkona kasvamassa olevat minitomaatit jaksaisikaan kypsyä, niin kyllä ne jaksaa. Ottakaa ne sisälle punastumaan. Ja kuten edellisessä kirjoituksessa kävi ilmi, voi kypsymisprosessia yrittää nopeuttaa laittamalla tomaatit samaan pussiin omenoiden kanssa ja käyttää hyväksi niistä vapautuvaa etyleeniä.


Tomaatti-mozzarellasalaatti on kaikessa yksinkertaisuudessaan eräs lempisalaateistani. Parhaimmillaan se toimii vaalean maalaisleivän kanssa tai vaikka raikastamassa ihanan suolaista anjovis-kapris-oliivipitsaa.

Tomaatteja
Mozzarellaa
Basilikaa
Oliiviöljyä 
Sokeria
Suolaa
Mustapippuria myllystä

Viipaloi tomaatit ja mozzarella ja järjestä lautasella. Visko päälle tuoretta basilikaa. Sekoita kulhossa oliiviöljyä, ina sokeria ja hieman suolaa. Kaada punaisen, valkoisen ja vihreän päälle. Rouhi päälle muutama kierros mustapippuria.


1.10.2014

Omena päivässä - 365 omenaista reseptiä

On jokseensakin masentavaa, että osa porukasta hukkuu omenoihin ja joutuu kärräämään niitä kaatopaikalle. Kaupunkialueella omenoista eroon pääseminen ei ole ihan mahdoton tehtävä: kori tai pussi portin viereen, omenat sinne, kori tyhjäksi. Poikani kanssa olemme ajelleet Turun omakotitaloalueilla omenabongauksessa etsimässä portinpieliä, joista omenoita voisi napsia. Sitä paitsi ihana pikku-ukkoni  Eemeli nauttii tästä bongailusta, ihan kuin se olisi isompikin aarrejahti. Lastenistuimesta kuuluu: isiiiiiii, jarrut pohjaaaaannnn ja pakki päääääälllleeeee, taisin nähdä tuolla portin pielessä jotaaaaainnnn. Voi riemua. 

Kustannusosakeyhtiö Moreeni julkaisi juuri Karen Bermanin ja Melissa Petitton kirjan Omena päivässä - 365 omenaista reseptiä, faktoja ja vinkkejä sekä huippukokkien ohjeita! Alkuperäisteos on An Apple A day, suomennos Anna Rantanen. Ja katsokaapa tuota kannen yläosassa olevaa omenaherkun kuvaa. Uuh, en paljasta reseptiä, mutta totean vaan, että jäätävän hyvää.


Ajoitus on kaiken a ja o, sanoi toisena saapunut hiiri, joka juuston nappasi: hyvään aikaan ilmestyi kyseinen teos purkamaan omenakaaosta. Nimensä mukaisesti kirjassa on omenaresepti jokaiselle päivälle. Välillä esitellään omenaan liittyviä vinkkejä. Ehdoton suosikkini on ohje omenan jakamisesta neljään osaan: aseta omenanpuolikkaat leikkuulaudalle leikattu sivu alaspäin ja leikkaa kahtia. Huh, onneksi tuota ennen on kerrottu, miten omenan saa puolitettua. No, on siellä oikeasti hyviäkin vinkkejä esimerkiksi, koska omenat erittävät paljon etyleeniä, voi niiden avulla kypsyttää vaikkapa hieman raakoja tomaatteja pakkaamalla ne samaan pussiin. 

Mitä kirjan muuhun sisältöön tulee, niin tarjonta on erittäin monipuolista: jälkkäreitä, alkupaloja, suolaisia, makeita, pääruokia, leivontaa, drinkkejä, maustesekoituksia ja vaikka mitä. Voi sanoa, että omenareseptejä tulee joka lähtöön. Poimitaanpa tähän muutama mielenkiintoinen: 
  • Omenakierrekakku. Kuivakakku jonka sisään on piilotettu omena-pähkinätäytettä
  • Omena-jalapenohillo
  • Katkarapu-pinaattipastaa ja calvadoskastiketta
  • Omena-saksanpähkinä-gorgonzolarisotto
Ja lopuksi vähintäänkin mielenkiintoinen drinksu, joka juontaa juurensa 1890-luvulle:

Lesken suudelma (3 annosta)

8 cl omenabrandyä, esim. Calvados
4 cl keltaista Chartreuse-likööriä
2 cl Benedictine-yrttilikööriä
2 tippaa Angostura Bitter -katkeroa
jäitä

Sekoita alkoholijuomat jäiden kanssa shakerissä ja siivilöi cocktaillaseihin.

Kirjan hinta näyttäisi pyörivän jossain 20-25€ välillä.
ISBN 978-952-254-188-8

Ps. jos jollain Turun seudulla asuvalla sattuu olemaan ylimääräisiä omenoita, niin tulen mielelläni noutamaan niitä pari pussillista. Yhteydenotot polkkapossu@gmail.com